Aika harvoilla ihmisillä on varaa sanoa, mitä haluaa. Äskettäin kuollut ministeri Aatos Erkko kuului näihin ihmisiin.

Aatos Erkolla oli varaa sanoa pienistä ja suurista asioista. Hänellä oli varaa sanoa käsityksensä poliitikoista, Euroopan Unionista tai vaikka Moskovan olympialaisista.

Silti Aatos Erkko käytti omaa sananvapauttaan säästeliäästi. Ja omasta mielestään hänellä ei ollut valtaa lainkaan. Monet muut ajattelivat toisin.

Aatos Erkko arvosteli kuitenkin omiakin lehtiään säännöllisesti. Kun toimitin Erkosta televisio-ohjelman 1994, hän ilmoitti, että hänen lehtensä olivat menneisyyden vankeja. Ilta-Sanomien silloinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti julkisen vastauksen Erkolle, jonka kommentit eivät suoranaisesti olleet yhteiskunnan syvää analyysia. Ne olivat arvoituksellisia lauseita, joissa suomalaisilla päättäjillä – ja myös päätoimittajilla – oli miettimistä.

Aatos Erkko kuului myös ihmisiin, jotka pystyvät päättämään itse omasta yksityisyydestään. Tässä asiassa lehtien omistaminen helpottaa: Erkko oli hyvin suojassa. Suomalainen mediakenttä on pieni ja sisäänpäin lämpiävä. Urheat toimittajat saattoivat pelätä, että liian kriittiset jutut Aatos Erkosta olisivat saattaneet sulkea ovet Sanoma-konserniin.

Aatos Erkko ei valinnut kohtaloaan, kuten eivät monet muutkaan. Hän oli perinyt lehtiyhtiön, jonka hän jätti eteenpäin moninkertaisesti suurempana ja vahvempana kansainvälisenä mediakonsernina. Erkko oli yksi kansainvälisimpiä suomalaisia ihmisiä omana aikanaan. Siitä hänen lehtensä hyötyivät aikana, jolloin savupirteissä keskityttiin kunnioittamaan Neuvostoliittoa tai ajattelemaan Suomea valittuna kansana. Aatos Erkolla ei ollut harhakuvia Suomen paikasta tai asemasta: Suomi kuului länteen.

Aatos Erkko olisi varmasti tehnyt mieluummin jotakin muuta kuin johtanut mediayhtiötä.

Kohtalostaan huolimatta Aatos Erkko kehitti lehtiään, yhtiötään ja myös siinä sivussa Suomea. Hän uskalsi tukea journalistejaan myös silloin, journalismi teki kipeää tai iski yhteiskunnan valtarakenteisiin. Erkolla oli omat heikot kohtansa, mutta hänellä oli varaa itsenäiseen journalismiin, mistä hyötyi koko suomalainen media.

Toimittamaani televisio-ohjelmaan hän suostui haastateltavaksi vasta monien mutkien jälkeen. Välillä sain myös itse kuulla kunniani, koska olin haastatellut ohjelmaan vääriä ihmisiä.

Kun itse päähenkilön haastattelu lopulta järjestyi, Erkko oli jälleen aurinkoinen ja hymyilevä lehtikuningas. Haastattelupaikaksi hän määräsi yhtiönsä talon aulan: Aatos Erkon takana piti näkyä isän ja isoisän patsaat. Suuri mies halusi olla myös pieni poika.

Ilta-Sanomat 11.5.2012

Jos ihminen on onnistunut elämään yli 50-vuotiaaksi, hän on selvinnyt aika monista uhkista. Ydinsotaa ei ole tullut. Neuvostoliitto ei ole vallannut Suomea. Öljy ei ole loppunut, vaikka sen piti loppua jo 1970-luvulla.

Elämän kummallisuus on siinä, että mitä useammasta uhkasta ihminen selviää, sitä enemmän näkee lisää uhkakuvia. Jos pitää valita uhkien vai mahdollisuuksien välillä, valitsen aina uhkat. Uhkat ovat jännittäviä: ne saavat veren kiertämään ja panevat aivot liikkeelle. Ehkä uhkat ovatkin ainoa mahdollisuus pysyä hengissä.

Nuoruudessa uhkaavinta on edessä oleva elämä. Se ei näytä millään sujuvan niin kuin pitäisi. Työpaikka on epävarma. Puoliso on hukassa. Vatsa alkaa kasvaa jo kolmikymppisenä. Sen lisäksi uhka maailmanlopusta on nuoren ihmisen jatkuvana riesana.

Jos nuoren ihmisen päässä liikkuu edes vähän ajatuksia, hän pitää uhkana maailmanlaajuista kapitalismia, Paavo Väyrystä sekä Applen muuttumista aivan tavalliseksi yhtiöksi. Sen lisäksi uhkaavalta saattaa tuntua Facebookin kaatuminen ja alakerran sushi-baarin sulkeminen. Onneksi molempiin on vielä paljon aikaa.

Varhaiseen keski-ikään päässeillä on omat uhkansa. Verenpaine uhkaa. Kaljuuntuminen uhkaa. Impotenssi uhkaa. Työurien pidentyminen uhkaa. Lapset uhkaavat tyhjentää vanhempiensa pankkitilit, baarikaapit ja autotallit. Keski-ikäinen ei ehdi huolestua ilmastonmuutoksen uhkasta, koska vanhenevat luut kaipaisivat mieluummin lämpöä kuin räntäsadetta.

Keski-ikäinen saattaa pelätä sitäkin, että uhkat loppuvat. Samalla voi loppua tarkoitus elämältä. Mutta ei hätää. Uhkia kyllä riittää yli 50-vuotaillekin.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän pääsee nauttimaan uhkista. Mukaan palaavat myös lapsuuden herkulliset uhkakuvat: syksyisen pimeät metsätiet, uhkaavat opettajat, luokkaretken peruutus ja jatkuvat pahat unet. Lapsuuden uhkat liittyvät uusiin uhkiin, ja uhkien ketju on valmis.

Ulkoisista uhkistakaan ei ole pulaa. Ruoka on uhka. Ympäristö on uhka. Nokian tulevaisuus on uhka. Syyria on uhka. Uhkat ovat teollisuutta, jota media, konsultit ja päivystävät profeetat pitävät yllä. Mutta lopulta on syytä katsoa uhkaavasti peiliin. Elämä ilman uhkia olisi tylsän positiivista. Taistelutahto saattaisi kadota.

Meitä yli 50-vuotiaita on jatkuvasti enemmän. Meillä on paljon kokemusta uhkista. Mutta me elämme pitkään, ja keksimme varmasti lisää uhkia. Ainoa uhka uusille uhkille on se, että menettäisimme muistimme. Samalla katoaisivat arvokkaat uhkamme.

Ilta-Sanomat 27.4.2012

Keskiviikkoisen Ilta-Sanomien etusivu kertoi seuraavat tosiasiat: tähtinäyttelijä kuoli yksin, laulaja järkyttyi näkemästään, vangeille enemmän rahaa kuin vanhuksille. Nämä näyttävät kielteisiltä uutisilta.

Neutraali uutinen oli se, että lehti lupasi kertoa, miten Seppo Taalasmaalle käy tulevaisuudessa.

Ainoa positiivinen uutinen oli se, että suomalaiskapteenista tuli sankari Titanic-risteilyllä.

Tämä ei ole kuitenkaan Ilta-Sanomien vika. Syyttäkää sen sijaan aivojanne.

Aivotutkijat ovat jo ajat sitten keksineet, että aivot ovat ihmisen negatiivisin elin. En ryhdy silti arvailemaan, mikä on valittu ihmisen positiivisimmaksi elimeksi.

Aivotutkijoiden mukaan ihmisen negatiivisin elin keräilee huonoja uutisia kuin kärpäspaperi. Hyvät uutiset puolestaan liukuvat aivojen pinnalta kuin kalapuikko teflon-pannulla.

Aivot on suunniteltu pelastamaan ihminen vaaroilta ja uhkilta. Siksi aivot varmuuden vuoksi käynnistävät prosessit, joilla ihminen päättää joko paeta tai taistella. Negatiiviset asiat käynnistävät lisää negatiivisia muistoja, ja näin kierre on syntynyt. Tutkijoiden mielestä on helpompaa muodostaa negatiivisia mielikuvia kuin positiivisia. Amerikkalainen psykologian professori Roy F. Baumeister sanoo, että ihminen muistaa helpommin tappionsa kuin voittonsa. Aivot pitävät huolen siitä, että 50 euron menetys jää paremmin mieleen kuin 50 euron voitto.

Meistä jokainen muistaa, miltä tuntui kun sormi jäi oven väliin lapsena. Tai sen, miltä tuntui hävitä hiihtokilpailussa. Mutta harvat muistavat mitään positiivista lapsuudestaan. Siksi psykoterapeutit ja psykoanalyytikot pysyvät työllistettyinä.

Suomalaisissa työpaikoissa on paljon vikoja. Suosituin valituksen kohde on se, että esimiehet eivät kehu alaisiaan. Se voi olla totta. Mutta jos aivotutkijoita on uskominen, ihmiset eivät edes halua kuulla positiivisia asioita itsestään. Aivot kun uskovat, että jossakin pirullisen esimiehen rivien väleissä lymyää joka tapauksessa jokin inhottava piikki. Ja jos sellainen löytyy, aivot kyllä muistavat sen seuraavat kymmenen vuotta.

Tutkijat eivät kerro tarkkaan, mitä aivoille pitäisi tehdä. Positiivisten ajatusten ajatteleminen kuullostaa aika valjulta.

Ilta-Sanomien etusivu tuskin muuttuu, koska lehden ostamiseen vasta aivoja tarvitaankin. Aivot haluavat juuri sitä, mitä lehti niille tarjoaa.

Aivoja voi tietenkin yrittää muuttaa. Tai ne voi kytkeä pois päältä. Tässä lajissa suomalaiset ovatkin aina loistaneet.

Ilta-Sanomat 13.4.2012

Suomi on taas näyttänyt maailmalle uusiutumiskykynsä. Vielä äskettäin olimme sitä mieltä, että kokoukset ovat tylsiä. Nyt kaikki on toisin: mikään ei ole jännittävämpää kuin paikka, johon kokoontuu kaksi tai kolme tai sata suomalaista.

Eduskunta näyttää esimerkkiä. Kansanedustajat voivat sanoa mitä tahansa ja missä tahansa kunnossa. Eduskunnan taltioidut täysistunnot ohittavat heikommat tosi-tv:n ohjelmat mennen tullen.

Yhtiökokoukset ovat palanneet puolestaan niihin aikoihin, kun Esko Seppänen kävi hämmentämässä kapitalismin hyvä veli-verkostoja 1970-luvulla. Verkostot olivat kuitenkin aika pieniä nykyisiin verrattuna. Kansallispankin Jaakko Lassilalla oli oma verkostonsa, ja Yhdyspankin pääjohtaja Mika Tiivolalla oli omat käskyläisensä. Näillä pärjättiin pitkälle. Lassilakin ehti kevyesti hoidella noin 20 hallituspaikkaa. Medialla ei tullut mieleenkään epäillä tämän hallitusammattilaisen ammattitaitoa tai kokouskestävyyttä.

Yhtiökokoukset olivat kuitenkin värikkäitä, kun johtajat joutuivat vastaamaan edes Seppäsen hankaliin kysymyksiin. Nyt muutamat yhtiökokoukset ovat jälleen niin suurta viihdettä, että nekin kannattaa jo lähettää suorana lähetyksenä.

Myös luterilainen kirkolliskokous saattaa yllättää aivan millä tahansa spektaakkelilla. Tulilinjalla saattavat olla naispappeuden kannattaja, naispappeuden vastustajat, fundamentalistit, homot tai näiden vastustajat.

Vaikka sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, kokoukset elävät kulta-aikaansa.

Esimerkiksi keskusta on järjestämässä pohjoisen pallonpuoliskon tärkeintä kokousta kesäkuussa Rovaniemelle. Lavalla esiintyy taattu tähtiketju. Poliittisen viihteen alalla puolue on täysin ylivoimainen. Siitä voisivat ottaa oppia sekä Yhdysvaltain Mitt Romney että Venäjän Vladimir Putin.

Kokouksessa suomalaisesta paljastuu aivan uusi ihminen. Tämä ihminen puolustaa pienen ihmisen oikeuksia silloinkin, kun pieni ihminen on aivan varmasti väärässä. Kokousihminen on valmis keskeyttämään herrojen puheet vaikka pienelle mielenosoituksella, jos herrat ovat väärässä tai muuten halveksittavia.

Kokous on kätevä. Kunnon kokouksen järjestämiseen kun ei tarvita laajakaistayhteyksiä, tietokoneita tai videoneuvottelukoneita. Sen sijaan tarvitaan muutama hullu, jolle mikään aihe ei ole liian pieni kokouksen pitämiseen. Ja media, joka on valmis uutisoimaan.
Kokouksia moititaankin aivan syyttä. Ne ovat tämän kansan elinehto ja sydänveri. Katsokaa vaikka, mitä tapahtuu työpaikkanne neuvotteluhuoneessa juuri tänä perjantaina.

Ilta-Sanomat 30.3.2012

Kauan sitten kaikki oli paremmin. Silloin asioilla oli mittasuhteensa. Pienet ihmiset tiesivät oman paikkansa. Suuret ihmiset olivat suuria, ja kukaan ei halunnut olla keskikokoinen.

Myös pienet asiat tiesivät paikkansa. Jos yritysjohtaja tai järjestöjohtaja oli tehnyt pienen, ja usein salaisen, päätöksen, se jäi omaan lokeroonsa, omaan laatikkoonsa tai johtajan kassakaappiin. Pienet asiat olivat usein juuri niitä päätöksiä, joita johtajat tekevät noin sata kertaa päivässä. Ihmisiä palkataan, ihmisiä erotetaan, tavaroita ostetaan, asuntoja vuokrataan ja paljon muuta.

Suuret Asiat tiesivät oman tärkeytensä. Ne tulivat sisään yritysten paraatiovista. Suuria Asioita otettiin vastaan punaisilla matoilla ja torvisoittokunnilla. Suuriin Asioihin toimitusjohtaja, johtoryhmät ja hallitukset käyttivät niin paljon aikaa, että Suuret Asiat tunsivat olonsa varmasti kodikkaasti. Suuret Asiat hymyilivät tyytyväisinä, koska vastaanotto ja kohtelu eivät olisi voineet olla parempia.

Suuret Asiat olivat suuria yrityskauppoja, suuria organisaatiouudistuksia, markkinoiden valtauksia, fuusioita ja diffuusioita, investointeja ja muuta sellaista. Kun Suuret Asiat kävelivät ovesta sisään, johtajien kasvoille syttyi innostuksen puna ja hermosto täyttyi adrenaliinista. Kaikki olivat valmiita Suureen Taisteluun.

Pienet Asiat eivät katsoneet tätä hyvällä silmällä. Kun Suuret Asiat saivat kaiken huomion, Pienet Asiat kuhisivat lokeroissaan, tietokoneiden kansioissa ja työsopimuksia sisältävissä mapeissaan entistä levottomammin. Pienet Asiat vaativat tulla kuulluiksi. Monta vuotta piilossa olleet pienet asiat olivat hapertuneet myrkyllisen kellertäviksi, pahalta haiseviksi ja entistäkin epämiellyttävimmiksi.

Ei siis ihme, että Suuret Johtajat sulkivat laatikot heti, kun vanhojen Pienten Asioiden haju oli aistittavissa. Sen jälkeen Pienet Asiat saivat jatkaa kiehumistaan ihan omissa liemissään.

Kun haju katosi, Pienet Asiat oli helppo unohtaa. Ne olivat kuitenkin entistä levottomampia, ne halusivat tulla ulos kaapeistaan. Lopulta Pienet Asiat onnistuivat kiemurtelemaan laatikoiden välistä ulos vapauteen. Ne jatkoivat matkaansa innokkaasti kohti uusia maisemia ja häikäisevää valoa.

Loppu onkin jo historiaa. Suuret Johtajat törmäsivät pieniin asioihinsa vasta, kun ne olivat muuttuneet Suuriksi Asioiksi. Pienet asiat pääsivät lopulta lehtien sivuille ja televisio-ohjelmiin, joilla kaikki pieni saatiin näyttämään suurelta ja suuri pieneltä. Pienten Asioiden lopullinen kosto oli Suuri ja Suloinen.

Ilta-Sanomat 16.3.2012

Ihmiskunnan on pidettävä huoli muististaan. Jos tähtitieteilijöitä on uskominen, uudet universumit vain odottavat nurkan takana päästäkseen keskustelemaan tämän planeetan kanssa.

Aikaa voi tietenkin kulua esimerkiksi 100 000 vuotta ennen kuin kohtaamme Muukalaiset. Mutta mistä löytyvät puheenaiheet tuolloin? Tietenkin eilisen Ilta-Sanomista, joka kannattaisi kiireesti tallentaa vaikkapa ydinjätteen loppusijoituspaikkaan odottamaan uutta lukijakuntaa uusista aurinkokunnista.

Kun Ilta-Sanomien ensimmäinen numero kertoi Mäntsälän kapinasta otsikolla ”Tilanne kärjistyy”, kertoo eilinen Ilta-Sanomat siitä, että eduskunnassa pelataan ”Vaarallista peliä”. Lukijat 100 000 vuoden kuluttua saattaisivat pohtia kuvassa olevien kahden karvoittuneen nisäkkään tuijotuspeliä. Tulevaisuuden tulkinta olisi varmasti se, että 2000-luvun alkupuolella taistelu ruoasta oli jokapäiväistä ja pisimpään toista tuijottanut korjasi koko potin: juustosämpylän, kahvikupin ja kampaviinerin.

Nisäkkäät erotettiin toisistaan hauskoilla ”nimillä”. Ruoan näytti alustavasti voittaneen kuvassa joku Hakkarainen, koska tällä yksilöllä oli käsi kiinni haarukassa.

Tulevaisuuden lukija kiinnittäisi varmasti huomiota myös lehdessä esiintyvien olentojen ominaisuuksiin. Esimerkiksi eilisen Ilta-Sanomien etusivulla kahdeksalla olennolla oli omituiset muoviset tai metalliset kehykset silmiensä ympärillä. Kehykset oli tuettu korville saakka. On mahdollista, että näiden alkeellisten esineiden tarkoituksena oli pitää ihmisiksi kutsuttujen olentojen kallo kasassa. Toinen teoria on se, että nämä silmänsä kehystäneet kuuluvat johonkin korkeampaan kastiin, jonkinlaiseen pappisluokkaan.

Aika monet hahmot eilisen Ilta-Sanomien kuvissa näyttävät hampaitaan. Arvelen, että se tulkittaisiin 100 000 vuoden kuluttua taisteluhaasteeksi toisille lajitovereille. Eilisen etusivun perusteella ainakin Ben Zyskowicz ja Simo Frangen olisivat vaaravyöhykkeessä. Sen sijaan Jari Tervo ja Arto Nyberg tyytyvät pitämään hampaansa omana tietonaan. Se voi olla viisasta tulevaisuuden tulkintojen takia.

Ilta-Sanomien pääkirjoituksen alla oleva kuvitus jäisi ikuiseksi arvoitukseksi. Siinä on joitakin pyöreitä metallipaloja, joiden keskellä erottuu antiikkisia numeroita. Myös Sauli Niinistö –niminen henkilö ja sana ”historia” mainittiin metallipaloihin liittyvässä tekstissä. Siinä on miettimistä.

Jostakin ”historiasta” oli puhetta myös Ilta-Sanomien eilisellä keskiaukeamalla. Siellä kerrottiin, että lehti olisi juuri täyttänyt 80 vuotta. Sitä pidettäisiin ainakin hyvänä alkuna 100 000 vuoden kuluttua.

Mutta jos jostakin syystä maan uumeniin tallennetaan eilisen lehden sijasta tämänpäiväinen numero, haluan jättää myös (melkein) oman viestini Muukalaisille 100 000 vuoden päähän: Vitsi vitsi. Haittaakse?

Ilta-Sanomat 2.3.2012

Suomen Suuri Muutos presidentinvaaleissa kääntyi jo tällä viikolla paluuksi arkeen.

Suomalaisten lahjakkuus mielensä pahoittajana on sitä luokkaa, että tämän tuotteen vientimarkkinoita kannattaisi tutkia nopeasti. Tämä kansakunta ansaitsisi isommat markkinat ja Venäjääkin suuremmat naapurit.

Esimerkkimme ovat tietenkin kuvitteellisia. Suomalaiset pystyvät varmasti vieläkin parempaan suoritukseen.

Lappuliisoja kannattaa haukkua, jos oma auto on pysäytetty jalkakäytävälle tai suojatielle. Se on tietenkin niiden vika, ja mehän maksamme niiden palkankin.

Ja television säätieteilijät ovat varmasti vastuussa siitä, että viattomat autot törmäilevät toisiinsa Tuusulan tiellä. Kansakunta on tästä järkyttynyt.

Lisää järkytystä saimme kokea tällä viikolla. Kun yksityisajattelija Björn Wahlroos esitti muutaman esimerkin ajatusten virrastaan, puolet suomalaisista raivostui. Halikosta näytti loistavan niin kirkkaasti salamoiva järjen valo, että osa yleisöstä häikäistyi.

Olen varma, että Björn Wahlroos olisi pettynyt, jos reaktiota ei olisi syntynyt.

Ja jo muutaman päivän kuluttua toinen suomenruotsalainen herrasmies synnytti uuden mielipahan. Ministeri Stefan Wallin esitti muutaman valitun suomenkielisen sanan, ja katso: perussuomalaisten kansanedustajat kokivat koulukiusausta. Pihan pisin poika kuulemma uhkaili pienempiään.

Samaan aikaan taidemaailmassa. Kiista Guggenheimin taidemuseosta on edennyt siihen vaiheeseen, jossa G:n puolustajia epäillään vähintään kokoomuslaisuudesta. Tai muista vaarallisista rikoksista. Rintamalinjat tiivistyvät 1970-luvun tapaan: jollet ole puolellamme, olet ainakin meitä vastaan.

Kunnissa ja varuskunnissa käydään viivytystaistelua, vaalitaistelua ja henkien taistelua. Se on hyvä idea juuri sellaisena aikana, jolloin valtion rahat eivät ole kasvamassa. Jaettavissa on vain niukkuutta, ja siitäkös mieli mustenee.

Kunniapuheenjohtaja ja puheenjohtajaehdokas Paavo Väyrynen onkin juuri oikea mies hillitsemään näitä taisteluja. Paavo Väyrysen tapaista Suurta Sovittelijaa kuntakenttä kaipaakin kuin Helsinki lumisateita.

On täysin mahdollista, että suomalaiset pääsevät purkamaan mielipahansa todellisiinkin asioihin. Onneksi jääkiekon maailmanmestaruudesta taistellaan kohta, ja kyllä sieltä tulevat myös Eurovision laulukilpailut.

Hieman meitä suomalaisia kuitenkin harmittaa se, että Kreikka on luvannut panna nimensä Suomelta saatujen lainojen vakuuspaperiin. Olimme laskeneet sen varaan, että joku riita tästäkin suuresta asiasta saataisiin, mutta toisin siinä kävi. Näihin Välimeren porukoihin ei voi luottaa missään. Ei edes mielipahan aiheuttajina.

Ilta-Sanomat 17.2.2012

Näiden piti olla rutiinivaalit. Sitten yllätykset alkoivat kasaantua. Ennakkosuosikki ei ollutkaan enää ennakkosuosikki. Haastajia tuli koko ajan lisää aivan yllättävistä suunnista.

Facebook ja Twitter-puolueet olivat kinastelleet koko syksyn omista ehdokkaistaan. Monimutkaisten tykkäyskierrosten jälkeen ehdokkaita oli karsiutunut jäljelle puoli tusinaa. Joku ehdokkaista kannatti tekijänoikeuksien poistamista, kun taas toiset ehdokkaat vaativat kouluruokailuun täyslihapäivää. Molemmat saivat kannatusta.

Vaalipäivän lähestyessä oli selvää, että ehdokkaat eivät menestyisi perinteisillä sosiaalisen median kampanjoilla. Ilta-Sanomien virtuaaliversio oli siirtynyt juuri uusiin lukulaitteisiin, joiden äänestysominaisuudet olivat erinomaiset. Jatkuva mielipidetiedustelu oli aluksi näyttänyt neuroottiselta, mutta ihmiset olivat nopeasti tottuneet siihen, että kansan mielipide näkyi joka viiden minuutin välein päivitettynä.

Joku 1950-luvun loppupuolella syntynyt blogisti oli muistellut, kuinka edellisissä vaaleissa ehdokkaat vielä keskustelivat fyysisesti toistensa kanssa. Siis elävinä! Mielettömän nostalgista. Jotkut olivat kaivaneet arkistoista videokuvaa, joka oli esitetty televisiossa. Siis televisiossa!

Viime kerralla vaaleissa myös puolisot olivat olleet ratkaisevia tekijöitä. Nyt kukaan ei tuntunut muistelevan puolisoita, koska molemmat ehdokkaat olivat kehittäneet virtuaalisia kumppaneita niin paljon sosiaaliseen mediaan, että kukaan ei voinut olla enää varma oikeasta puolisosta.

Toisen kierroksen lähestyessä Helsingin Sanomat, Yleisradio ja MTV3 olivat varautuneet perinteisesti vaali-iltaan. Jokainen media oli avannut ovensa ja päästänyt sata ensimmäistä blogistia ja hacktivistia omiin tiloihinsa tuottamaan sisältöä, jonka arveltiin kiinnostavan äänestäjiä. Muutama tekninen avustaja oli auttanut ihmisiä kytkemään superlaajakaistaiset tietokoneet keskusverkkoon, josta vaalisisältö lähti jokaiselle halukkaalle äänestäjälle.

Vaalikoneet kävivät kuumana loppuun saakka. Vaalikoneissa äänestäjät kertoivat ominaisuuksistaan. Sen jälkeen ehdokkaat yrittivät löytää itsestään äänestäjille sopivia ominaisuuksia. Poliittinen huutokauppa näytti toimivan erinomaisesti.

Äänestysprosentin presidentinvaaleissa arvioitiinkin nousevan yli 90:n. Monille presidentinvaalit ja niihin valmistautuminen olivat muuttuneet suosituimmaksi harrastukseksi. Ei siis ihme, että verkkoon oli syntynyt myös palveluja, jotka auttoivat ihmisiä paranemaan vaaliaddiktiostaan. Lopullista parannusta ei ollut löytynyt, mutta vertaistuki ja terapiaryhmät näyttivät auttavan parhaiten.

Sivuvaikutuksistaan huolimatta vaalit olivat kunniakas tapahtuma. Vuosi 2018 ja päivämäärä 4.2. jäisivät varmasti maamme virtuaalihistoriaan.

Ilta-Sanomat 3.2.2012

Minusta tuntuu, että kaikki on jo kysytty ja kaikkeen on vastattu. Ihmiskunnan suurimpiin ongelmiin on saatu vastaukset, kun olemme jo lukeneet Iltalehdestä, mitä presidenttiehdokas Timo Soini kertoi radiossa seksielämästään.

Vaikka olen entinen toimittaja, en enää keksi kovin paljon kysymyksiä presidenttiehdokkaille. Olen varma, että joku on jo ehtinyt kysyä elämän tarkoituksesta, Suomen hiihtojoukkueen tilasta tai pihvin paistamisesta. Ei käy kateeksi, ei vastaajia, eikä kysyjiä.

Presidenttikisa on valtavaa biomassan tuhlausta. Vain yksi valitaan, mutta meillä on nyt kouliintunut joukko kansalaisia, joka pystyy vastaamaan ihan mihin tahansa. Olisi vähintään kohtuullista, että kaikki vastaajat olisivat käytössämme tästä vaalien jälkeenkin.

Muutamia kysymyksiä on todella jäänyt kysymättä.

Millainen sää on juhannuspäivänä? Kuka voittaa euroviisut? Paljonko on 34567 x 657575? Kuka antoi Kekkoselle puuttuvan äänen vuonna 1956?

Kunnioitan ehdokkaiden kärsivällisyyttä. Kaikki kysymykset eivät varmasti ole liittyneet presidentin tehtäviin. Kaikissa kysymyksissä ei varmasti ole ollut järkeä lainkaan. Silti vastauksia on tullut, ja kansan pitäisi olla tyytyväinen.

Suomi ei ole ainoa maa, joka yrittää valita itselleen johtajan. Yhdysvalloissa esivaalin ehdokkaat kääntyvät kohti loppusuoraa. Republikaanit yrittävät löytää vastaehdokkaan Barack Obamalle. Nyt voitossa on vahvimmin kiinni Mitt Romney, mutta peli ei ole vielä pelattu. Hermoja riipivää kamppailua on jo käyty pitkään, ja amerikkalaiset äänestäjät ovat oppineet ehdokkaiden rahasotkut, aviopetokset ja yksityiskohtaiset käsitykset Jumalasta, abortista ja ehkäisyvälineistä.

Sitä voisi kutsua vaikka poliittiseksi tuoteselosteeksi. Jos ehdokas ei kestä läpivalaisua, hän joutuu lähtemään tai menettää kannatuksensa. Jotkut pitävät sitä mediavaltana tai lapsellisena sirkuksena. Minä en. Mielelläni seuraisin amerikkalaista vaalisirkusta aamusta iltaan, jos ei sattuisi olemaan muuta tekemistä.

Myös suomalainen kampanjakiertue tarjoaa äänestäjälle varmasti riittävästi kysymyksiä ja vastauksia. Media läpivalaisee ehdokkaita juuri niin kuin sen pitääkin. Vaaleista, joiden piti olla läpihuutojuttu, on tullut kiinnostava katsaus politiikkaan, ehdokkaisiin ja näiden puolisoihin. Ehdokkaissa on niitä, jotka intohimoisesti haluavat voittaa. Ja myös niitä, jotka näyttävät hieman vastahakoisilta. Sekin tarjoaa valinnanvaraa.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että presidentinvaalit jatkuisivat ikuisesti. Poliittinen keskustelu kävisi vilkkaana, ehdokkaat olisivat kaduilla lihaa ja verta, ja vihdoin saisimme tietää mahdollisimman selväkielisiä vastauksia polttaviin kysymyksiimme.

Pahoin silti pelkään, että vaalien jälkeen kaikki ehdokkaat katoavat politiikan mustaan aukkoon. Siis sinne, missä puhe on pelkkää puuroa ja vastaukset niukkoja kuin suolakiteet puuron päällä.

Ilta-Sanomat (20.1.2012)

Vuoden viimeiset päivät ovat täynnä haikeutta. Tässäkö tämä oli? Vuosi, joka näytti uudelta ja lupaavalta vielä 12 kuukautta sitten, on melkein kadonnut. Se on muuttunut muistoiksi ja eilisen uutisiksi (joita on muuten riittänyt).

Ehkä uuden vuoden konsepti on väärä. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää markkinavoimia, koska uusi vuosi lisää vain ilotulitteiden, nakkien, perunasalaatin ja kuohuviinin myyntiä. Jouluun verrattuna uusi vuosi on juhlien köyhä pikkuveli, joka kärsii joulun luottokorttilaskujen ensimmäisistä eräpäivistä.

Uusi vuosi alkaa juhlavasti. Presidentti puhuu. Olemme nostaneet maljoja ja valaneet tinoja. Uusi vuosi yrittää parhaansa miellyttääkseen meitä, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua se alkaa maistua siltä samalta. Siis kaksi viikkoa vanhalta porkkanalaatikolta.

Näin kävi myös vuodelle 2011. Suhteemme tämän vuoden kanssa oli kiihkeä, mutta pikku hiljaa kasvoimme erilleen. Ero ei tullut yllätyksenä. Tämä oli nyt tässä, sanomme vuodelle 2011. Emme muistele tätä eroa pitkään.

Uusi rakkaussuhteemme kestää ainakin kevääseen saakka. Uusi ihastuksemme, vuosi 2012, näyttää parhaat puolensa heti. Valo lisääntyy uuden vuoden kasvoilla. Aurinko saa uuden vuoden loistamaan lupauksia muutoksesta, joihin mielellämme tartumme.

Ei siis ihme, että tammikuussa syntyvät suuret unelmat ja mielettömät strategiat. Yrityksiä ostetaan ja myydään. Uusia tuotteita suunnitellaan, ja ideat kasvavat kilpaa valon kanssa. Kaikki jatkuu kesälomiin saakka, minkä jälkeen realismi voittaa. Elokuussa lasketaan rahat ja minimoidaan vuoden tappiot. Kustannuksia karsitaan. Yt-neuvottelut aloitetaan, ja pikkujoulut ovat taas pilalla.

Tähän on vielä kuitenkin aikaa. Sitä ennen elämme siinä uskossa, että uutena vuotena kaikki on toisin. Sitä ei kannattaisi toivoa. Tulokset olivat hirveät. Vuonna 2011 monet asiat olivat aivan liian toisin kuin esimerkiksi vuonna 2010.

Viisainta on toivoa, että ensi vuosi olisi mahdollisimman samanlainen kuin tämäkin, hyvä vanha vuosi. Ei mullistuksia. Ei maanjäristyksiä. Ei tsunameja. Ei jytkyjä. Kannattaa toivoa vain kotoisaa finanssikriisiä, joka jatkuu joka tapauksessa kymmenen vuotta. Ja finanssikriisiin olemme jo ehtineet tottua vuonna 2011.

Toivelistalle kannattaa panna myös kotoisat presidenttivalinnat Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Maailmantalouden elpymisen voi sijoittaa vaikka kesäkuuhun. Se ei tietenkään perustu mihinkään, mutta merkintä kalenterissa tuo turvallisen olon.

Kalenteri kertoo senkin, että aurinko laskee tänään Helsingissä kello 15.20. Se on minuutin myöhemmin kuin eilen. Kannattaa toivoa, että sama meno jatkuu myös ensi vuonna. Ilman muutoksia ja yllätyksiä.

(Ilta-Sanomat 30.12.2011)